Mietin koko viime yön tätä postausta. Uskallanko sittenkään. Mistä alkaisin. Mitä kertoisin. Kaikki tämä lähti nyt jotenkin siitä kun avauduin omassa Facebook -profiilissa, joka ei ole julkinen. Mutta julkaisin sen sillä ajatuksella, että halusin ihmisiltä ymmärrystä. En halua sääliä, haluan kertoa tarinani, jos se auttaisi jotakuta toista. Ja ymmärrystä ennen kaikkea. Olen paljon nyt pohtinut näitä asioita ja olen miettinyt, että no kaikkiahan meitä on kiusattu koulussa jne. Eikä se minusta nyt mitenkään erityistä tee. Mutta jotenkin nämä kaikki on niin syvällä minussa. Olen kai erityisherkkä. Olen aina ollut ujo, hiljainen, arka, syrjään vetäytyvä, ehkä helppo kohde. Enkä sano sitä, että etteikö muillakin olisi ongelmia, siksi olen vain yksi heistä. Ja tämä on minun tarinani. Eikä tämä ole yhteistyö.
No kaikki alkaa siitä kun saan silmälasit eka luokalla. Tai ei se ehkä se ole syy. Minua on kiusattu koulussa koko minun ala-aste ja ylä-aste ikäni. Olihan siinä sitäkin, että ala-asteella en aina osallistunut leikkeihin kun pyydettiin, näin muistan. Sitten minulla oli lapsuudessa mielikuvituskaveri, näytin sen aika avoimesti. Eipä minulla oikeastaan paljon ollut mitään ystäviä tai kavereita, ei ole oikeastaan vieläkään. No oli joo joitakin "kavereita", mutta se on aivan oma lukunsa sitten miten ne aina meni. Ja jotta pääsisin muiden suosioon ja olisi kavereita kiusasinhan minäkin muita ja äidinkielen tunnilla kirjoitin tyhmiä aineita, ne luettiin jokainen vuorollaan sitten luokan edessä. No eihän se sitten niin mennyt, että niin olisi kavereita saanut, en saanut, eikä tapahtunut mitään kummalista. Tyhmäähän se oli, se toisten kiusaaminen ja ne aineet, kyllä minä nyt sen tiedän. No sitten koitti ylä-aste. Ylä-asteella mietin, että ei tämä lopu ikinä, koulu kokonaisuudessaan tuntui kestävän ihan hirveän kauan. Sanottiin vain, että ei me voida tehdä mitään, sinun pitää itse sanoa vastaan tai olla välittämättä. En siihen koskaan kyennyt, en vielä tänäkään päivänä uskalla sanoa vastaan tai puolustaa itseäni. En pystynyt olla välittämättä. Ylä-astekin loppui ja silloin ajatelin, että kun täältä pääsen pois, en enää koskaan tule tänne takaisin. Toisin kävi.
No jatkoin peruskoulun jälkeen ammattikouluun toiselle paikkakunnalle, pois kotipaikkakunnaltani. Eihän se helppoa ollut sielläkään. Minua ei enää kiusattu. Mutta alkoi ahdistaa ja masennus tuli kuvioihin. Ja myös itsemurha-ajatukset. Aloin kulkea terapiassa ja paikallisessa mielenterveystoimistossa. Ei niistä tuntunut olevan apua. Etsin seuraa, miesseuraa, nettipalstoilta. Tapasinkin joitakin, kunnes tapasin tulevan mieheni. Siitä asti olemme olleet yhdessä. Muutimme monta kertaa opiskelupaikkakunnan sisällä, kun missään ei tuntunut hyvältä. No tokihan se alkuhuuma kun tapasimme toisemme ne ekat vuodet, nehän oli semmoista pumpulia ja ihanaa, mutta opiskelu oli vaikeaa. Valmistuin lopulta puutarhuksi, monen mutkan kautta ja muutimme takaisin synnyinpaikkakunnalleni. Meni hetki sopeutuessa takaisin synnyinpaikkakunnalleni. Mutta vuosia on tässä jo kulunut ja varovasti sanon ja koputan puuta, nyt olen tykkänyt asua tässä minne muutimme kun muutimme takaisin synnyinpaikkakunnalle. Mutta eihän se helppoa sitten ollut täälläkään. Erinäisten työkokeiluiden/työharjoittelujen kautta minulle tehtiin, jos jonkin näiköistä testiä ja työkyvynarviota. Ja aloin sitten lopulta kulkea myös paikallisessa mielenterveystoimistossa, kun siihen ilmeni tarvetta. Tämä kaikki muistaakseni kuitenkin tapahtui vuoden 2009 jälkeen. Vuonna 2009, vähän ennen syntymäpäivääni, jäin pyörällä auton alle ja minulta murtui sääriluu ja polvesta jotain. No tämäkin hoidettiin kuntoon ja kuntouduin siitä hyvin, ei se ehkä jättänyt mitään henkisiä arpia, on kuitenkin iso juttu minulle. Jossain vaiheessa aloin miettiä siinä, että menemme mieheni kanssa naimisiin. No niinhän siinä kävi, pian onnettomuuden jälkeen astelin alttarille kuin pingviini, jalkani oli vielä puolen vuoden levosta toipilas, eikä ottanut kunnolla päälle. No meidän hääpäivämmekin oli ihan ihmeellinen, että siitäkin saisin kerottua vaikka mitä, ei siitä sen enempää tässä kohtaa. Elämä soljui omia uomiaan, helppoa ei ole ollut.
Niin, tästä on nyt noin neljä-viisi vuotta aikaa kun sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Näiden testien ja tutkimusten tuloksena aloin kulkea kongnitiivisessa psykoterapiassa. Kuljin siellä kaksi vuotta. Toisen vuoden (en muista kohtaa, alkuvaiheilla ehkä) tammikuussa menetin yö uneni. Silloin oli myös paljon riitaa mieheni kanssa. Minulta silmitöntä ravoamista, etten aina muista mistä huusin ja miksi. Oli paha olla. Paineita asetettiin puolelta jos toiselta. Mieheni on ollut minulle aina hyvä, hän ei ole tehnyt minulle mitään tai huutanut minulle. Riidan jälkeen menin nukkumaan normaaliin tapaan. Luin lehteä, sieltä pisti silmään eräs otsikko, sana, joka toi mieleen muistoja, ja kas, en saanutkaan nukuttua, siitä se kierre sitten alkoi. Laitoin silmät kiinni, mutta asiat ja muistot pyöri silmieni edessä kuin filminauha, kirjaimellisesti. Sydän hakkasi lujasti, verenpaine oli koholla, valvoin muutaman yön yksin olohuoneessa, mies ei tiennyt mitään. Katsoin ulos terassille ja ajattelin, siinä on palkki ja minulla on myös tuossa köysi. Ajattelin mitä olisin niillä voinut tehdä, minulla oli niin paha olla, mutta ajattelin kuitenkin, että en osaa, ja en tehnyt kuitenkaan mitään. Samaan aikaan kun en saanut yöllä tuolloin nukuttua, en saanut nukuttua päiväuniakaan. Kun suljin silmäni näin mitä minulle tulee tapahtumaan, näin kaksi asiaa ja ne tapahtuivat, ei mitään kovin kamalia asioita, mutta lääkäri sanoi näitä merkityselämyksiksi. Tuolloin myös iho käsivarsissa tuntui oudolta, iho tuntui korostetusti, ei tuntunut omalta. Verenpaine on minulla ollut muuten aina hyvä. Soitin mtt.hn ja kerroin, että minulla on hätä, en ole nukkunut pariin yöhön. Minut ohjattiin lääkärille ja hän määräsi minulle mirtzapiinia. Mielialalääkkeitä käytetään pieninä annoksina unettomuuteen ja unihäiriöihin. En kuitenkaan uskaltanut niitä heti alkaa käyttämään. Olen hieman skeptinen ja varovainen noiden mielialalääkkeiden kanssa, olen kuullunut niistä kaikenlaista. No lopulta otin sitten mirtazapiinia tarvittavan lääkärin määrämän määrän, ja nukuin taas kuin pieni lapsi. Minulla on aina lapsuudessa ollut hyvät unenlahjat, sittemmin ne ovat romuttuneet. Mirtazapiini kuitenkin väsytti päivällä ja teki olon tokkuraiseksi, joten lääke vaihdettiin lääkärin toimesta ensin valdoxaniin, mutta se auttanut unettomuuteen, sitten minulle lisättiin uusi lääke ketipinor, joka vaikutti unettomuuteen. Sitä söin jonkin aikaa, mutta kun nostin vähän annosta ahdistukseen, aloin nähdä painajaisia. Sitten se vaihdettiin olanzapiiniin. Kävin aika monen eri lääkärin luona tuona aikana ja silloin eri lääkärin määrämä valdoxan jäi kuitenkin vielä syötäväksi. No lopulta olen saanut lääkärit uskomaan, että se valdoxan ei auta minua mihinkään, ja se poistettiin asteittain. Olanzapiinia söin sen parisen vuotta kunnes viime vuoden maalis-huhtikuussa sekin heitti yks kaks pikkuhiljaa vaikuttamasta. Nyt olen n. vuoden verran nukkunut katkonaisesti. Nukun tunnin ja herään käymään vessassa. Ja koko yö mene samalla tavalla. Se on raskasta, eikä se toimi, että jäisinkin nukkumaan, sen sijaan, että nousen, nukun sen ehkä 15 minuuttia, ja herään uudelleen, jos teen niin että jäänkin vielä nukkumaan herättyäni, on pakko nousta, sitten nukun taas tunnin. Mieheni sanoo että nukun levottomasti, jos ei jalat heilu niin sitten heiluu kädet. Joskus havahdun sängyn reunalta istumasta, tietämättäni olen siihen noussut istumaan, unissani. Nousen lopulta ylös viideltä, ja istun sohvalle, nukahdan siihen pariksi kolmeksi tunniksi istualteen ja nukun sikeästi, heräilen välissä kuitenkin, mutta en samalla tavalla kuin yöllä sängyssä. On vaikea päästä hereille kun nukahtaa sohvalle. Saatan myös päivän aikana nukahtaa jos istun nojatuoliin niin siihen tai illalla tv.n ääreen tai automatkalla autoon. Senkään vuoksi en voi ajaa autoa esimerkiksi. Tähän on nyt yritetty hakea lääkärissä ratkaisua, mutta mikään lääke ei tunnu auttavan. Odotan aikaa uniapneatutkimuksiin, se aika on tuntunut pitkältä, koska tähän toivoo, jotakin ratkaisua. Se olanzapin aika, niin eihän sitä silloin osanut ajatella, että sen vaikutus joskus loppuu. Nyt kun ajattelee, se pari vuotta meni äkkiä. Se auttoi, että sai nukuttua hyvin.
Olipa ihana nukkua ja saada taas elämästä vähän kiinni kun söin olanzapiinia, tilanne paniikkikohtauksesta pikku hiljaa rauhoittui, kun sain kunnolla nukuttua. Otin kuitenkin tietoisen riskin alkaessani syödä mielialalääkkeitä, tiesin, että mielialalääkkeet nostaa painoa. Niinhän siinä sitten kävi, painoni alkoi nousta ja nyt ollaan tässä. En sano lukemia, mutta en häpeä sairauttani, häpeän kilojani, häpeän ulkonäköäni, en hyväksy itseäni sellaisena kuin olen, en koskaan ole hyväksynyt. Kaiken tämän jälkeen tai aikana minulle on nyt tullut pakko-oireet. Ja kaiken näiden vuosien jälkeen ja tutkimuksien aikana minulle on nyt diagnosoitu keskivaikea masennus, passiivis-aggressiivisuus, ne pakko-oireet, post-traumaattinen stressihäiriö. Ja tietyt pelot hallitsevat tällä hetkellä elämääni. Mutta minulla ei ole niihin lääkitystä, ainoastaan ketipinor unettomuuteen, mutta sekään ei enää auta. Pärjään niiden muiden asioiden kanssa, mutta kun ilta tulee ja pitää mennä nukkumaan alkaa ahdistaa. Kotityöt sun muut hoituu hyvin. Nyt kuljen psykofyysisessä fysioterapiassa. Olen minä miettinyt, että onko minulla asennevamma. No ajatustapaa on yritetty muuttaa kogn. psykoterapiassa, mutta se ei tuottanut tulosta. Haluaisin myös kysyä neuvoa, että mikähän voisi auttaa unettomuuteen esimerkiksi? Unilääkkeitä en ala syömään niihin tulee riippuvaiseksi. Ja vertaistukea jos tällä kirjoituksellani voin jollekin antaa ja/tai saada.
Samaan aikaan kun kuljin psykoterapiassa, tuttavani sairastui psykoosiin, kävin häntä katsomassa osastolla. Aloin pelkäämään, entä jos minäkin sairastun ja joudun osastolle. En ole koskaan ollut sairaalajaksolla, enkä koe sitä tarvitsevani.
Vielä tuosta kouluajasta. Päätin etten koskaan tule takaisin, kun ylä-asteelta pääsin. Niin vain siinä sitten kävi sen kummempia silloin miettimättä, muutettuani takaisin synnyinpaikkakunnalleni, muutimme entisen kouluni viereen asumaan. jossa kävin ylä-asteen. Ja mieheni on siellä tällä hetkellä töissä. En osannut ajatella pienessä mielessänikään, että siinä kävisi näin. Olen myös nyt aikuisiällä käynyt koululla, jossa kävin ala-asteen ja sekään ei tuntunut miltään. Kaikki on käynyt siinä mielessä parhain päin, ja ok. Mutta sitten on kaikkea muuta.
Mutta ihminen se olen vain minäkin! Minua voi edelleen lähestyä minuna, ei minua tarvi pelätä. Musiikki, ja luonto ovat minulle voimavaroja. Bloggaminen on tärkeää. Olen nyt jo ties monettako vuotta asukastoimikunnassa jäsenenä ja sihteerinä ja sekin on minulle tärkeää. Onneksi meidän nykyisessä asuinkunnassa järjestetään kaikkea kulttuurijuttua mukavasti, näytänkin olevan ainoa minun ikäinen tai nuori yleensä näissä musiikkitapahtumissa. Ostin mielinauhan, osta sinäkin!
www.mielinauha.fi