tiistai 18. helmikuuta 2020

Elämää pakko-oireiden ja paniikkikohtauksien kanssa

Hei, täällä taas. Kerron hieman kuulumisia.
Kävimme mieheni ja meidän koiran kanssa pienellä yhden yön minilomalla. Alkuvuosi on ollut henkisestä aika vaikeaa. On tapahtunut paljon ikäviä asioita. On ollut levoton olo, ja olo, että on pakko päästä pois, pakoon ajatuksiaan.
Menimme siis kylpylään ja olimme siellä yötä. Irtiotto arjesta. Tänä aikana, illalla sain elämäni toisen paniikkikohtauksen, johon sain selvyyden myöhemmin, että se oli todennäköisesti paniikkikohtaus, tunne oli kuitenkin epämiellyttävä. Olin päivällä kiikun kaakun että mennäänkö uimaan vai ei. Minulle ei ole koskaan ollut mitenkään luontevaa olla yleisissä tiloissa kylpylässä, siis siellä naisten puolella eikä oikein muutenkaan. On pitkä aika, monta vuotta kun viimeksi olemme käyneet kylpylässä. Tämä päivä alussa sisälsi ikäviä kohtaamisia.. Lopulta päädyin siihen että mennään uimaan, se voisi olla kivaakin, pitkästä aikaa. Huoneessa minulla oli taas levoton olo, puhun silloin paljon, en saata olla paikallaan. Sydän hakkasi. Sauna ja suihkuosastolla olin vähän säikky ja hermostunut. Menin altaille, olin jokin aikaa siinä yksin, pälyilin ympärilleni hermostuneesti, ja pelokkaasti, meni altaan laidalle odottamaan miestäni, tunsin kun yhtäkkiä kehon läpi meni väristykset, saan joskus tuntemuksia, niinkuin iho ei olisi oma, en hätääntynyt kuitenkaan ja sitten menimme vesiputoukseen kun mieheni tuli sinne altaille, putouksessa oli hyvä hieroa selkää, kun sitä on viime aikoina särkenyt, liittyy nukkumiseen. Hetken oltuani putouksen alla, yhtä äkkiä aloin tärisemään, hengityskin oli ehkä jotenkin erilaista. Menin putouksen alta pois laidalle ja mieheni tuli luokseni, otimme toisia käsistä kiinni, mieheni tunsi kuinka sain tärinäkohtauksia. Tiesin, että nyt ei ole kaikki hyvin, olin kuitenkin hämilläni, en tiennyt mitä se oli, yritin hengitellä mutta se ei mennyt ohi. Kukaan ei auttanut minua siinä hetkessä, oli itsekseen mietittävä, että minun pitää tehdä. Uimavalvoja seisoi yläpuolellamme sillalla, hän ei huomannut mitään, ei tehnyt mitään. Lähdimme kävelemään altaalta kuivalle maalle, yritin nousta portaita, jalat tuntuivat kilon painoisilta, raskailta. Kuivalla maalla vielä leukani tärisi. Sanoin että mennään porealtaaseen, sitten se kohtaus meni ohi. Aina ei tarvi olla laukaisevaa tilannetta. Mutta tässä ilmeisesti oli se edeltänyt epämiellyttävä tilanne ja epävarma olo altaalla, pelon sekaiset tunteet, ajatuksia, joita ei tunnista omaksi. Riittänkö minä, en kelpaa sellaisena kuin olen jne. On vaikea hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Mutta reissu oli ihan mukava, ja siinä on hyvääkin että se kohtaus tuli, meni monta vuotta, että aloin ymmärtämään, että mitä nämä on. On elettävä näiden kanssa ja muidenkin on hyvä ymmärtää minua. Ja minäkin ymmärrän itseäni paremmin, mutta koskaan ei voi olla täydellinen, kukaan ei ole täydellinen. Näiden kahden paniikkikohtauksien välillä on aikaa vuosia, mutta kun aloin miettimään asiaa, ja ymmärtämään, huomasin, että olen saanut paniikkikohtauksia näidenkin välillä. Yleensä autossa, illalla, väsyneenä, silloin ei ole ollut laukaisevaa tekijää periaatteessa. On tullut pakokauhu, on pakko päästä ulos, ei saata olla paikallaan. Näiden "kohtauksien" myötä olen alkanut pelkäämään autolla matkustamista tai todella pitkiä matkoja. En ole tunnistanut, niitä silloin paniikkikohtauksiksi, mutta nyt huomasin, kun kerroin näistä terapeutilleni, että minulla on todennäköisesti paniikkihäiriö. Sitten elän myös jatkuvasti pakko-oireiden kanssa, lähinnä asioiden varmistelua ja teen asioita, jotka on ihan hölmöjäkin, siksi ettei tapahtuisi mitään pahaa, tiedostan sen kokoajan kuitenkin, että vaikka en tekisi tai tekisin voi sattua silti mitä vain..
Sitten minulla on myös tunnesäätelyn vaikeus. Kuljen tällä hetkellä terapiassa, jossa näitä käsitellään, olen kulkenut yhteensä n. 5 vuotta terapiassa, eikä tämä terapia ole omalla paikkakunnalla, sinne on meiltä matkaa puolitoista tuntia. Terapia on joko kerran viikossa tai joka toinen viikko. Kerron näistä siksi, että minua ymmärrettäisiin paremmin ja että saisin ja muut saisi vertaistukea. Toivottavasti jaksoit lukea loppuun asti, en laita nyt tähän kuvaa, tämä riittäköön näin. Minulla on muuten nyt uusi sähköposti osoite, se on: jonna.uutela@gmail.com

15 kommenttia:

  1. Hurjasti voimia! <3 Itse kärsin nuorena myöskin jonkinlaisista paniikkikohtauksista. Minulle ne iskivät mm. väenpaljoudessa ja olivat varmaan jollain tapaa yhteydessä masennukseeni. Helppo sanoa näin jälkikäteen, mutta parhaiten minua auttoi lopulta se, että menin tilanteisiin, joissa kohtaukset iskivät. Kun huomasi, että ne menevät ajallaan ohi eikä niistä seuraa mitään peruuttamattoman kauheaa, oppi hyväksymään ne, niitä tilanteita ei enää niin pelännytkään etukäteen, kohtaukset harvenivat eikä niitä ole enää ollut vuosiin. Hienoa, että uskallat kertoa kokemuksistasi ja hyvä, että saat apua terapiasta. Tsemppiä ja mukavaa kevään odotusta! <3

    VastaaPoista
  2. Hienoa, että kerrot paniikkikohtauksestasi. Siinä ei ole mitään hävettävää, etkä ole yhtään muita huonompi ihminen. Moni muu kokee samalla tavoin, mutta ei uskalla niistä puhua pelätessään leimautumista. Uskon, että kylpylässä muut eivät edes huomanneet huonovointisuuttasi ja siksi eivät sinua auttaneet. Hyvä, että miehesi oli kanssasi ja hän tuki sinua.
    Toivottavasti saat terapiassa apua myös paniikkihäiriöön. Olen itse läpikäynyt vakavan masennuksen ja toipunut siitä terapian ja lääkkeiden avulla. Vertaistuesta on paljon apua. On voimaannuttavaa huomata, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa ja että niistä selviää.
    Ole jatkossakin yhtä rohkea. Lähetän sinulle voimahalauksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mullakin vähän on se leimaantumisen pelko, häpeän tunne. Olen yrittänyt ajatella, että ei se tee minusta huonompaa. Mutta kyllä se siltä tuntuu, että se tekee heikommaksi, helpommin haavoittamaksi, sitä on niin auki, kun kertoo kaiken. Toivon, että sitä ei käytetä minua vastaan.. Ei se tee minusta tyhmää, vajavaista. Niin, ei kukaan varmaan huomannut pahaa oloa. Kiitos paljon between, oli mukava kuulla sinustakin pitkästä aikaa! ❤️

      Poista
    2. Se, että on heikompi ja helpommin haavoittuva, ei merkitse huonommuutta. Tänä päivänä korostetaan liikaa pärjäävyyttä ja voimaa. Jopa niin, että siten oikeutetaan heikompien lyttääminen. Herkkyys, haavoittuvuus, ne ovat myös ominaisuuksia, joihin sisältyy empaattisuutta ja toisten ihmisten ymmärtämistä. Valitettavasti keskuudessamme on paljon ihmisiä, joiden mielestä mielenterveyden järkkyminen on yhtä kuin ihmisen tyhmistyminen. Kuin kaikki viisaus ja oppi katoaisi ihmisestä ja hänestä tulisi olio, jota on tarttumisen uhalla kartettava.
      Kärsimys ei kirkasta kruunua, mutta kyllä se omalla tavallaan vahvistaa ja lisää ymmärrystä toisia kohtaan. Annetaan muiden pitää mielipiteensä ja ollaan ylpeitä itsestämme. Olemme sen arvoisia.
      Olenkohan unohtanut kommentoida blogiasi? Käyn kyllä lukemassa useinkin, mutta välillä on mukamas liian kiire kommentointiin.
      Mukavaa viikonloppua sinulle!

      Poista
    3. Juurikin näin. Minulla on ollut pitkiä välejä tänne kirjoittamisesta, siitä varmaan johtuu että et ole kommentoinut. Ja itselläkin on ollut kaikkea muuta ja kiirettä, niin en ole ehtinyt tai jaksanut lukea tai kommentoida toisten blogeja. Eikä oikeastaan ole ollut minulla mitään aiheita mistä olisin tänne kirjoittanut. Välillä jopa olen miettinyt blogin lopettamista, on niin paljon Kaikkea muuta. Eikö oikein jaksakaan.

      Poista
  3. Tyttärelläni oli murrosiässä paniikkikohtauksia, mutta hän ei koskaan osannut kertoa, miltä tuntui kohtauksen aikana. Päällisin puolin näin vain hengitysvaikeudet ja hätääntyneisyyden.
    Hienoa, että kuvasit meille muille, millainen tilanne kohtaus voi olla sen saajalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eila! Mukava, jos olin avuksikin, sekin on minulle tärkeää, jos voin olla. On ajatus, että haluan jakaa siksikin näitä että jos näistä olisi toisille apua. ❤️

      Poista
  4. Itselläni ei ole koskaan ollut tuollaisia ongelmia, mutta lähipiirissäni on, joten vähän tiedän millaista se on. Toivon että saat apua terapiasta ja pääset paniikkikohtauksista eroon. Oikein hyvää kevättä sinulle!

    VastaaPoista
  5. Tsemppiä ja hyvää oloa eläämääsi! Hyvä ettet ollut yksin kohtauksen aikana. Ne tuntuvat kauheilta, mutta kyseessä on "vain" tunne, ei todellinen hätä tai kipu ja siksi ne menevät ohikin. Pelottavia ne on, tiedän itsekin mitä ne ovat. Koeta jaksaa terapaiassa käyntiä pitkästä matkasta huolimatta.

    VastaaPoista
  6. Rohkea - ja sinulle itsellesi lopulta varmasti ratkaisevan tärkeäkin - avautuminen. Kun ensimmäisen kerran elämässä omalle kohdalle tulee eteen jotain vakavampaa 'vaivaa', elämä tuppaa melkein pysähtymään. Kaikki on silloin olevinaan niin lopullista.

    Vuosien mittaan huomaa, etteivät ns. isot asiat olekaan niin määräävän tärkeitä ja että ikävä kyllä uusia haasteita ilmestyy siihen lisäksi. Sinun 'juttusi' on nyt diagnosoitu, moni muu vaeltaa elämäänsä tunnistamatta ollenkaan näitä sivupolkujaan.

    Olet paljon normaalimpi ja rohkeampi kuin arvaatkaan. Kaikilla on omat 'salaisuutensa'. Jotkut vain eivät vielä tiedä omistaan.

    Jaksamista sinulle!

    VastaaPoista
  7. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja apua terapiasta!
    Täällähän tämä blogi säilyy, kirjoita kun siltä tuntuu ja jospa se vähän toisi sinulle helpotusta myös.

    VastaaPoista
  8. Kaikkea hyvää sinulle toivottelen!

    VastaaPoista

Kommenttisi on minulle tärkeä! Kiitän sydämestäni, että kommentoit! ♥ ♥ ♥